Matka
Haltiajalat tassuttelivat pehmeästi rantahietikolla. Niiden ympärille tipahteli vettä märistä vaaleanhohtoisista hiuksista. Meri oli tyyni, ja tulenpunaisena loistava taivas sai sen hehkumaan aavemaisen värisenä. Jalkojen tahti kiihtyi hyppelehtiväksi juoksuksi. Niiden omistaja oli huomannut jotakin. Mitähän meri oli huuhtonut rantaan?
Haltia saavutti äkillisen mielenkiintonsa kohteensa ja nosti sen käsiinsä hiekan keskeltä. Pieni metallinen ukkeli. Kummallisen näköinen, mutta silti jokseenkin tuttu. Mitä se teki täällä? Tarkemmin ajatellen, mitä hän itse teki täällä? Ja miksi hän oli litimärkä?
POKS
Haltia loikkasi taaksepäin. Hänen edessään rannalla seisoi… pieni metallinen ukkeli. Mutta se oli paljon suurempi kuin äsken, ja hyvin paljon eloisampi, ottaen huomioon että äsken se ei varmastikaan ollut ollut elossa.
Ikävän kuuloinen kirskuna täytti rannan, kun ukkeli venytteli raajojaan. Oliko se tehty kokonaan metallista, vai oliko sen päällä vain jonkinlainen haarniska? Kovin vaikea sanoa. Teki mieli kysyä, mutta se tuntui tökeröltä. Mitäpä se kellekään kuului mistä toinen oli tehty. Mutta kuka se mahtoi olla?
- Hei, kuka sinä olet?
Metalliukko katsahti haltiaan.
- Minä olen Meren mahtavin merirosvo! Pelottavin piraatti!
- Ooo! Jännittävää! Kylvät kauhua ja ryöstelet aarteita?
- Hmm… Oikeastaan en ole koskaan ryöstellyt enkä sen puoleen kylvänytkään. Piratismi kun tuppaa olemaan kovin epäeettistä.
- Niin. Riippunee kovasti näkökulmasta, ehkä voisit olla eettinen piraatti?
- Eettinen piraatti on piraatti, joka ei piratoi.
Hiljaisuus. Haltia ei ehkä ollut samaa mieltä, mutta metalliukkeli kuulosti kovin itsevarmalta.
- Mutta miten sitten voit tietää olevasti merirosvo?
- Kyllähän sitä nyt tietää mitä itse on. Sitäpaitsi! Minulla on komea partakin ja kaikki tietävät, että vain merirosvoilla ja kääpiöillä kasvaa parta.
- En minä vaan näe mitään partaa
Ukkeli tuhahti ja nosti käsiään. Hänen kainaloistaan pilkisti kaksi kauniisti letiettyä karvatupsua. Haltia hämmentyi.
- Ei tuo kyllä varmasti ole parta!
- Se on parta jos se on letillä!
Ehkä ukkeli oli oikeassa. Miten joku voi olla niin itsevarma että vääräkin muuttuu oikeaksi? Haltialle tuli äkkiä tunne, että hän oli seissyt paikallaan liian kauan. Oli aika jatkaa matkaa.
- Minnekäs olet matkalla, mahtava merirosvo?
- Eteenpäin!
- Minä en oikeastaan tiedä missä olen, mutta kuulostaa hyvältä suunnalta. Saanko tulla mukaasi?
- Tottahan toki!
Metalliukkeli lähti köpöttelemään pois rannalta kohti sisämaata. Haltia katseli hetken hänen menoaan ennen kuin lähti seuraamaan. Vanha ukkeli. Onko vanhoja merirosvoja edes olemassa?
~ Varpaiden tassutusta, metallin kolinaa ~
Kaksikko oli kulkenut jokusen tovin hiljaisuudessa. Hietikko tuntui jatkuneen kohtuuttoman kauan, mutta nyt punaista horisonttia vasten alkoi erottua muotoja. Puita. Siitä tuli haltialle parempi mieli ja hän päätti jatkaa keskustelua.
- Kuule, tuli vain mieleeni… Meren mahtavin merirosvo ei kuulosta kovin vakuuttavalta. Eikö sillä merellä ole parempaa nimeä?
Metalliukko vaikutti epäröivän ensimmäistä kertaa
- No tuota… Ei sillä kyllä taida olla. Onpas kummallista.
- Ehkä meidän pitäisi nimetä se
- Voiko asioita muka noin vain nimetä. Eikö ole voimakasta ja vaarallista vain keksiä jollekin nimi?
- Saattaa se ollakin.
Haltia tuli hieman apeaksi. Välillä nimet häiritsivät häntä. Hän ei edes muistanut omaa nimeään. Toisinaan tuntui siltä ettei nimillä edes ole mitään merkitystä, mutta toisaalta taas nimet olivat tärkein asia mitä hän tiesi. Metalliukkeli keskeytti hänen ajatuksensa.
- Luulen, että meret kuuluu nimetä tärkeiden henkilöiden mukaan. Vähän niin kuin Kaspianmeri ja prinssi Kaspian.
- Kuka hän on?
- En harmainta aavistusta. Mutta sain ajatuksen! Kuka on kuuluisin merirosvo, jonka tiedät?
- En ole varma tiedänkö yhtäkään merirosvoa. Vaikka pakkohan minun on tietää, merirosvojahan on pilvin pimein…
Haltia jäi miettimään. Onpas vaikeaa. Mutta silti, merirosvo on kuitenkin niin yleinen ammatti. Sitten hänen mieleensä juolahti nimi
- Arupak!
Kaksikko käveli hetken aikaa hiljaa nimeä mutustellen. Sitten metalliukko hymähti hyväksyvästi.
- Se on sitten päätetty. Tästä lähtien olen Arupakinmeren mahtavin merirosvo!
- Niin… Anteeksi nyt vain, mutta en ole varma voitko olla mahtavin merirosvo. En kuitenkaan luullakseni ole koskaan kuullutkaan sinusta. Ja eikö merirosvoilussa hirmuinen maine ole aikas tärkeää?
Taas oli hetken hiljaista. Haltia kääntyi katsomaan metalliukkelia. Se ei näyttänyt enää kovin itsevarmalta. Sitten se huokaisi.
- Ehkäpä en olekaan kaikista mahtavin. Ehkä en ole merirosvo ollenkaan. On sittenkin melko hankalaa tietää mikä itse on. En oikeastaan muista sitä. Luulin muistaneeni, mutta enää en ole varma. En muista edes omaa nimeäni.
- Ei se mitään. En minäkään.
Kaksikko oli pysähtynyt paikoilleen. Haltian kävi toista hieman sääliksi, mutta ennen kuin hän ehti keksiä keinoa lohduttaa toista, se sanoi:
- Olen vähän huono tässä kaikessa. Luulen – luulen, etten ole ollut elossa kovin kauaa.
Ukkeli käänsi katseensa miettiväisenä kohti painostavan punaista taivasta ja jatkoi:
- Ei. Luulen, etten ole ollut kuolleena kovin kauaa.
Haltiakin käänsi katseensa taivaalle. Näytti kuin valtaisa lieskameri olisi loimunnut jossain kaukana ylhäällä. Kuollut. Jostain syystä se tuntui oikealta ajatukselta.
- Jos sinä olet kuollut, niin ehkä minäkin olen. Mistä voi tietää onko elossa?
- Helppoa! Vain elävät voivata viedä toiselta elämän. Tosin se ei taida olla kovin kätevä tapa testaamiseen.
Metalliukko vaikutti saaneen itsevarmuutensa takaisin. Sen sanat kuulostivat kyllä kovin viisailta ja uskottavilta. Haltia ei kuitenkaan ollut asiasta niin varma.
- Mutta tarkoittaako se, että vain kuolleet voivat viedä toiselta kuoleman?
- Ehkäpä niinkin! Mutta luulen, että meidän on aika jatkaa matkaa.
Sen enempää sanomatta kaksikko lähti tarpomaan eteenpäin kohti metsän reunaa.
~ Varpaiden tassutusta, metallin kolinaa ~
Haltialle tuli parempi olo heidän astuessaan suurten havupuiden varjoon. Niistä tuli hänelle kaukainen kotoisa tunne. Myös metalliukko vaikutti iloiselta, se oli alkanut hyräilemään jotain merimieslaulun kuuloista säveltä. Pian se kuitenkin lopetti hyräilyn ja alkoi taas jutella.
- Tulee mieleen Eteläisen mantereen metsät kotopuolessa. Joskin nämä puut näyttävät huomattavasti piikikkäämmiltä
- Ai, muistatko mistä olet kotoisin?
- En oikeastaan. Mutta luulen tietäväni sen. Ainakin jotenkuten.
Haltia pystyi samaistumaan ukkeliin. Metsä herätti hänessä jotain tuttua, jos ei muistoja niin vähintääkin tunteita.
- Millaista siellä sitten oli?
- Kotopuolessa? Oikein mukavaa kaikin puolin. Joskin välillä hieman kaoottista. Tai sellainen tunne minulla on, en osaa sanoa tarkemmin. Siellä kaikilla tuntui aina olevan jokin tarkoitus. Sellainen käy pitkän päälle rankaksi, jos minulta kysytään.
- Olivatko kaikki siellä, tuota, metallisia?
- Tottahan toki! Kaikilla oli oma kiiltävä haarniska ja tietysti ikioma naamio!
- Naamio?
- Niin niin, kuvittele! Taianomaisia naamioita, johon on vangittu erilaisia voimia. Niitä kanavoimalla pystyimme vaikka mihin! Nuorempana halusin aina punaisen naamion, jossa on liekehtivät silmät!
Tämä hätkähdytti haltian. Naamioita… Liekehtivä silmä… Siinä kaikessa oli jotain tuttua.
- Kuulostaa melko vaaralliselta, eikö tuollaisilla voimilla voi saada aikaan aika paljon pahaa?
- Mitä vielä! Ne auttoivat pitämään maailman raiteillaan. Joskin välillä minusta tuntuu, että ne ovat enemmän nuorten hömpötyksiä. Saatat olla oikeassakin. Vanhempana sitä ei enää niin kaipaa itselleen supervoimia.
- Miksei sinulla ole naamiota?
Metalliukkeli pysähtyi jälleen ja näytti hhämmentyneeltä. Ilmeisesti tämä oli tullut hänelle yllätyksenä.
- Minä… En tiedä mitä sille on tapahtunut. Mielenkiintoista! Ilmeisesti jätin sen jälkeeni. Ehkä hyvä niin. Eipä minulla olisi ollut sille enää kauheasti käyttöä, pärjään kyllä ilmankin. Silti, mielenkiintoista…
Haltia odotti, jatkaisiko metalliukkeli, mutta se pysyi hiljaa ja alkoi talsimaan hiljaa eteenpäin. Haltia jäi pohtimaan äskeistä keskustelua. Se oli saanut hämärät muistot pyörimään hänen mielessään. Naamio… Veden kohinaa... Valkoinen naamio… Sinistä hohdetta...
- Hei, odota!
Haltia juoksi metalliukkelin kiinni.
- Luulen, että alan muistamaan nimeni!
- Ai, niinkö?
- Joo! Se kuulostaa nopealta, niinkuin… Niinkuin: Än – Yy – Tee – Nyt! Tai jotain. Äh, en ole varma.
- Nyytti? Nynne?
- Ei… Se liittyy jotenkin veteen.
- Tyyni! Niinkuin tuo taaksemme jäänyt meri!
- Hmm, ei kyllä ihan. Mutta olkoon toistaiseksi, ei kuulosta hassummalta.
- Hauska tavata Tyyni! Eiköhän jatketa matkaa!
Metalliukkeli lähti taas kulkemaan. Tyyni venytteli hieman metallisia jalkojaan ja lähti talsimaan perään.
~ Jalkojen kalinaa, metallin kolinaa ~
Metsä tuntui jatkuvan loputtomiin. Havupuut olivat vaihtuneet rehevämmiksi lehtpuiksi, joiden latvustot peittivät miltei kokonaan yllä punertavan taivaan. Tyyneä alkoi huolestuttamaan loppuisiko metsä koskaan.
- Mihinköhän me oikeastaan olemme matkalla?
- En ole varma. Mutta luulen, että saavumme kyllä ennemmin tai myöhemmin perille.
- Onkohan tämä minun matkani vai sinun? Minusta tuntuu, että sinä olet täällä minun oppaanani.
Metalliukkeli jäi miettimään vastausta, mutta Tyyni ehti jatkaa:
- Toisaalta, tämä tarina on kuitenkin kirjoitettu sinun näkökulmastasi. Joten pakkohan sen on olla sinun matkasi.
Toteamus tuli turagalle yllätyksenä, mutta tarkemmin ajateltuna se kävi järkeen. Hän oli kuollut, joten tämä oli hänen kuolemanjälkeinen matkansa. Mutta eikö sellaisille matkoille yleensä kuulunut opas, joka johdattaisi oikeaan suuntaan? Hän katsahti vieressään kävelevään naamiottomaan selakhiin. Se ei vaikuttanut olevan yhtään sen enempää perillä asioista, saattoiko se olla hänen oppaansa? Sitten hänen ajatuksensa keskeytettiin.
- Mitä jos emme löydäkään perille, vaan samoamme näitä metsiä ikuisuuksiin?
- Joskus löytämisessä on vaikeinta se, että yrittää aina etsiä uusista paikoista.
- Tarkoitatko, että meidän pitää kääntyä takaisin?
- Ei, ei. Luulen että meidän ei tarvitse etsiä ollenkaan. En usko, että yritämme löytää mihinkään. Luulen, että meidän pitää vain matkata.
- Saatat olla oikeassa.
Turaga ei ollut varma, oliko selakhi itse huomannut muutosta, joka oli tapahtunut heidän kulkiessaan metsän läpi. Aiemmin se oli ollut omituinen otus, nahkainen ja suojaamaton, mutta nyt se oli saanut ylleen haarniskan ja uudet, metalliset kasvot. Välillä turaga olisi voinut vannoa, että kasvoja peitti valkea naamio, mutta tarkemmin katsoessaan naamio oli aina poissa.
Selakhi rikkoi taas hiljaisuuden.
- Kuule, pitäisikö sinullekin keksiä nimi? Olisi helpompaa ajatella ilman kiertoilmaisuja. Etkö muista nimestäsi mitään?
Hän ei totisesti muistanut. Koko matkan ajan turaga oli yrittänyt ajatella hänen entistä elämäänsä. Välillä satunnaiset muistot olivat välähtäneet hänen mieleensä, mutta kaikki niistä tuntuivat hämyisiltä ja raskailta. Kotoisilta, mutta raskailta. Tarpeettomilta. Tuntui kuin oli parempi vain antaa niiden mennä, ja aina kun hän päästi yhden niistä vapaaksi, olivat hänen askelensa muuttuneet kevyemmiksi ja mieli selkeämmäksi.
- En usko että haluan enää nimeä. En tarvitse sitä mihinkään.
- Mutta nimethän ovat tärkeitä! Ne kertovat kuka olet ja missä olet ollut. Mistä tiedät, mitä olet tehnyt jos sinulla ei edes ole nimeä?
- Voi, minä olen tehnyt vaikka mitä! Elänyt ja kuollut!
- Mistä tiedät ilman nimeä mikä on osa sinua ja mikä ei?
- Ehkä ei tarvitsekaan tietää. Ehkä riittää että on.
Siihen Tyyni ei sanonut enää mitään. Turaga katsahti siihen taas, mutta valkea naamio peitti sen ilmeen. Turaga siveli mietteliäänä leuasta alkavaa hopeanharmaata partaansa. Kääpiöpartaa, hän ajatteli. Ei merirosvopartaa. Hiljaisuuden vallitessa kaksikko jatkoi matkaansa.
~ Töppösten töminää, jalkojen kalinaa ~
- Katso, tuolta alkaa tunneli!
Tyyni osoitti hieman oikealle puiden siimekseen. Kaksikko oli saapunut metsää halkovalle vuoristolle ja tosiaankin: kääpiö näki saman minkä toinenkin oli havainnut. Kallioseinämän kylkeen oli puhkaistu valtava aukko, joka johti vuorten uumeniin.
- Hyvin huomattu! Taidamme lähestyä määränpäätämme.
Yhdessä he raivasivat tiensä kasvuston läpi tunnelin suuakolle ja astuivat sisään. Heidän kävellessään eteenpäin muuttui lattia vähitellen metallisseksi ja heidän askelensa alkoivat kaikua seinistä. Kaukaa edestäpäin alkoi kajastaa punaista valoa. Mitä edemmäs he kulkivat, sitä tyynemmäksi kääpiö tunsi itsensä. Tyyni vaikutti kuitenkin levottomalta:
- Mitä tuolla oikein mahtaa olla? Jos olemme kuolleita, niin kuinka meille käy? Muistan kuulleeni jotain punaisesta tähdestä, jossa kuolleet taotaan ehjiksi…
- Niin no, jos olemme kuolleita niin luulen, että emme mahda asialle juurikaan mitään.
- Luuletko, että siellä odottaa joku, joka tuomitsee meidät tekojemme perusteella?
- Minä uskon, että meidät kaikki on jo tuomittu kantamaan tekojamme koko elämän ajan. Tuntuisi kohtuuttomalta, että niistä tuomitaan uudelleen.
- Viisaasti sanottu, taas kerran.
Punainen valo kasvoi yhä voimakkaammaksi. Se ei ollut tasaista valoa, vaan eri punaisen sävyt liikkuivat ja luikertelivat edes takaisin tunnelin seinämillä. Siinä samassa heidän edessään oli tynnyrimäinen, pyörillä kulkeva robotti. Se piipitti heille:
- Tervetuloa matkaajat! Minä olen Arttu, Kultaisen Könsikkään kultainen vaimo!
- Et kyllä vaikuta kovin kultaiselta. Valkoiselta pikemminkin.
- Miksi olisinkaan kultainen, kun täällä voi näyttää miltä itse haluaa! Seuratkaa minua!
Robotti johdatti heidät loppumatkan tunnelin päähän. He astuivat ulos tunnelista ja olivat valtavalla, pyöreällä metallitasanteella. Heitä ympäröi joka puolelta punaisena leimuava lieskameri, joka kaareutui heidän päänsä päälle ikään kuin katoksi, mutta silti se tuntui enemmän taivaalta.
Tasanteen keskellä seisoi kahdella jalalla kultainen robotti, jolla oli pyöreät, leiskuvat silmät. Se tervehti heitä:
- Tervetuloa! Minä olen Seppo Ilmarinen, Turaga Taruntakoja! Olen täällä suorittamassa tärkeää tehtävää!
Arttu piipitti huvittuneesti.
- Hitusen mahtipontista, vaimo hyvä.
Seppo ei välittänyt vaan jatkoi:
- Olette matkanneet kauan. Oletteko löytäneet etsimänne? Keitä te olette?
Kaksikko oli hetken hämillään. Sitten Tyyni astui eteenpäin ja kumarsi.
- Minä tiedän nimeni!
- Siispä tuo se minulle.
Tyyni asteli eteenpäin ja kuiskasi jotain kultaiselle robotille. Tämä kohotti kätensä juhlallisesti.
- Tervetuloa toistamiseen! Olet siis löytänyt minuutesi. Hyvä! Sinun kohtaloasi ei vielä ole täytetty, oletko valmis jatkamaan?
- Luulisin niin!
Robotin kasvoilla ei ollut ilmeitä, mutta sen ympärille levisi tunne siitä, että se hymyili.
- Hienoa! Arttu, näytä hänelle tietä!
Seininä roihuaviin liekkeihin avautui aukko ja valkoinen robotti lähti rullaamaan sitä kohti. Tyyni katsahti kääpiöön, heilautti kättään ja lähti robotin perään. Pian he olivat poissa.
Seppo puhui taas.
- Entäs sinä? Tiedätkö, kuka olet?
Muistot taistelivat tetään ulos kääpiön mielen sopukoista. Niitä oli kamalan paljon. Hän oli kovin väsynyt.
- En usko, että välitän enää siitä kuka olen. Kohtalollani ei ole enää väliä.
- Sinun kohtalosi on jo täytetty. Kehosi on kohtalosi, olet jättänyt sen jo taaksesi. Sieluasi odottaa nyt vapaus. Vain mielesi pitää sitä vielä kiinni kehossasi. Oletko valmis luopumaan minuudestasi? Ollaksesi vapaa sinun on ensin löydettävä itsesi. Vain siten voit päästää itsestäsi irti, etkä jää eksyksiin.
Kääpiö lopetti taistelemisen. Muistot tulvahtivat hänen mieleensä, täyttivät sen, peittivät kaiken alleen.
- Minä tiedän, kuka minä olen.
- Minulla on sinun nimesi. Haluatko sen takaisin?
- Ei. En usko, että tarvitsen sitä enää.
Muistot kulkivat läpi hänen mielensä, tulvivat yli laitojen, luikertelivat ja kiemurtalivat ja kohosivat ylös, yhä ylemmäs. Ja sitten ne olivat poissa.
- Seuraa minua
Hän lähti kultaisen robotin perään, he kävelivät liekkien läpi eteenpäin. Hän näki alapuolellaan tuhansittain punaisia olentoja. Punainen keho, punaiset kädet, punaiset kasvot. Ne takoivat lakkaamatta, muovasivat metallista uusia kehoja. Kultainen robotti näki kääpiön kiinnostuksen ja puhui.
- He ovat eksyneitä. Eivät löytäneet itseään, eivät voi koskaan vapautua. Mutta he ovat silti hyödyllisiä. Vain kuolleet voivat ottaa kuoleman muilta. Vaikkakaan heillä ei ole mitään, mitä antaa takaisin.
- Oletko sinä vapaa?
- Tottahan toki.
- Miksi sinun sitten pitää olla täällä odottamassa muita?
- Olen vapaa kohtalostani, en velvollisuuksistani.
- Kuulostaa vain uudelta kohtalolta.
- Voihan se ollakin.
Hän seurasi robottia yhä syvemmälle lieskoihin ja sattui vilkaisemaan käsiään. Ne olivat kultaiset. Robotti huomasi hänen katseensa.
- Saat hetken käyttää minun mahtiani.
- Mutta miksi kaikki nämä eriväriset kädet?
- Käsien avulla me muovaamme maailmaa.
- Olet tuossa melkein yhtä hyvä kuin minä olin.
- Hmm?
- Kuulostamaan siltä, että kaikki mitä sanot pitää paikkansa, vaikka epäilen että se ei pidä.
- Minä tiedän.
Sitten he saapuivat suurelle alasimelle. Sen päällä makasi tuttu selakhi. Se vaikutti uneliaalta, mutta havahtui hieman heidän saapuessaan. Sen ääni kuulosti väsyneeltä.
- Hei taas. Mitä luulet, kuka mahdan olla seuraavassa elämässä?
- Luulen että olet yhä sinä, mutta myös joku muu. Kuka haluaisit olla?
- Luulen… Luulen että voisin olla vaikka merirosvo! Paras… *haukotus* Paras merirosvo jonka olet koskaan nähnyt...
Sitten selakhi ei enää puhunut, mutta Seppo puhui taas kääpiölle.
- Kehosi on kuollut. Nyt mielesi on aika kuolla. Minuutesi on aika kuolla. Ota hänen kuolemansa itsellesi ja vapaudu.
Kultaiset kädet kohosivat ja niissä oli kultainen vasara. Se iski alasimella makaavaa kehoa. Muovasi sitä. Muovasi kohtaloa.
- Olet vaputunut kohtalosta. Sinulla on sielu, mutta et ole kukaan. Ei muistoja. Ei kehoa. Ei naamiota. Ei nimeä. Et ole kukaan. Olet vapaa.
Ja hän oli vapaa.